Osa 1, Johdanto
[jos olet kyllästynyt kuuntelemaan samaa musiikkia, saat sen vaihdettua >| - napista tai lopetettua sen > - napista.]

"ÄITI! Et ole tosissasi!"
"Voi Marlen kultaseni, kyllä olen. Etkö ymmärrä, kuinka upea..."
"Ole hiljaa! Minulta ei ole kysytty mitään!"


"Anteeksi kamalasti, nuoriherra Angus..." Marien pahoitteli pyyhkien nukkaa vihreältä mekoltaan. "En tosiaankaan maininnut hänelle mitään ennen saapumistanne... annattehan anteeksi?"

"Tottakai. Mutta en minäkään tiennyt, että hän olisi niin nuori." Angus vastasi.


Marlen katsoi itseään peilistä. Hän näki hieman kalpean, 16-vuotiaan tytön, joka oli juuri luvattu vamoksi jollekin yli 20-vuotiaalle itseään "Angukseksi" kutsuvalle nuorelle herralle. Häntä raivostutti niin, että jos lähettyvillä olisi ollut jokin esine, hän olisi rikkonut peilin.

Viisaat nuoret neidot kumminkin hillitsevät tunteensa.

Marlenin ja hänen pikkusiskonsa, Leannan isä oli kuollut kahta vuotta aiemmin. Leanna oli silloin ollut vasta 5. Marlen kaipasi isäänsä niin hirveästi, ja kävikin juttelemassa tälle aina silloin kuin hänen äitinsä, Marien silmä vältti.

Isä oli odottanut Marlenin löytävän ennen kuudennettatoista syntymäpäiväänsä itselleen puolison. Marie oli päättänyt kuitenkin ottaa omat ohjat käsiinsä huomatessaan, etää tyttöä ei kiinnostanut miehet ollenkaan.


"Äiti... saanen poistua? Haluaisin taas mennä soittamaan pianoa!" Leanna sanoi ja kohdisti katseen äitiinsä, vilkaisten sitä ennen kuitenkin Angusta.
"Toki kultaseni! Molemmat tyttäremme ovat hyvin lahjakkaita pianon soitossa! Mutta se kiinnostaa huomattavasti enemmän Leannaa, kuin Marlenia. Mutta Marlen taas on kiinnostunut enemmän kirjoista, niiden kirjoittamisesta ja lukemisesta..." Marie sanoi, ja jatkoi selittämistään tyttäristään ja heidän taidoistaan. Angus kuunteli hartaasti, ja katseli kun Leanna käveli pois huoneesta.


Hetken kuluttua tarjoilija toi pöytään ateriat.
"Oliko Marlen nyt siis.... 16?" Angus kysyi varovasti.
"Oi, kyllä! Juuri sopivassa naimaiässä! Hän saattaa aluksi vierastaa ikäänne, olettehan jo 27." Marie vastasi oikein iloisesti ja hymyilevästi.

"Pidän hänestä todella paljon. Vaikka emme paljoa olekaan keskustelleet. Hän on hyvin kaunis ja vahva nuori nainen."


"Isä.... kuuletko? Minut naitetaan yli kymmenen vuotta vanhemmalle miehelle.! Sehän ei ollut tahtosi, vaikka minun pitikin löytää mies ennen kuin olen kuusitoista.... petinkö luottamuksesi? Isä, rakastan sinua."

Marlen puhui hiljaa, ja alkoi hyräilemään lempisävelmäänsä. Tuo sävelmä ol myös hänen soittorasiassaan.
Se olikin ainoa asia, mikä sai hänet juuri nyt hymyilemään.


"Anteeksi, mutta tämä tuli niin nopeasti, että en ole vielä varma päätöksestäni. Minulla on aika huono kuva teistä... ette voineet edes kirjoittaa, tai ottaa muutenkaan yhteyttä. Ilmestyitte vain." Marlen tokaisi, kun Angus saapui salonkiin, ilmeisesti sormus taskussaan.

"Mutta Marlen rakas. Asiahan on jo sovittu..."
"Aivan, eikä minulle ole mainittu asiasta ollenkaan." Marlen lähti kävelemään ripeästi kohti portaita, mutta kuuli askelia takanaan.


"Marlen." Angus sanoi tiukasti ja tarttui tyttöön. "Me menemme naimisiin. Eikö? Sovimme äitisi kanssa jo hääpäivästäkin. Kaikki järjestelyt hoituvat. Huomenna, rakkaani..." hän jatkoi ja virnisti kuin paholainen.

Huomenna?! Marlen ajatteli kauhuissaan. Huomennako he menisivät naimisiin... niin pian?


Marie oli tullut kuuntelemaan Leannan soittoa. Tyttö soitti hyvin kauniisti, ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin vanhuksen selkärankaa. Tämä kappale soitettaisiin huomenna häissä.


Pian sai Marlenkin huomata, että hänen sormeensa oli pujotettu sormus, merkiksi siitä, että hänen täytyisi mennä naimisiin. Siitä, että joku oli pakottanut hänet naimisiin jonkun sellaisen kanssa, jota hän ei tuntenut.

Hän mietti avioliiton tuomia velvollisuuksia. Hänen täytyisi keskittyä mieheensä, ja unohtaa kirjoittaminen. Hänen täytyisi synnyttää maailmaan niin monta lastakuin mies haluaisi. Hänen pitäisi kasvattaa lapset.

Marlenin nuoruus oli ryövätty, ainakin hänestä tuntui siltä.